Tässä, ei niin kauan sitten kerroin ystävälleni, että epäilen raskautta omistamastani ehkäisykapselista huolimatta. Testi näytti negatiivista ja pieni pettymys valtasi minun sydämeni. Ystäväni vain totesi, että näin on hyvä, koska olen liian nuori. Siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli posauttaa toista nyrkillä naamaan. Mistä hän tietää, kuka on liian nuori tai ei? Tottakai ymmärrän hänen ponttinsa, mutta ei hän ei voi tietää mihin olen valmis ja mihin en.

En haluaisi tuottaa perheelleni minkäänlasita pettymystä, mutta olen myös alkanut miettiään, mitä itse haluan. Olen keskustellut kihlattuni kanssa lasten hankkimisesta ja hän myönsi haluavansa myös lapsia. Me molemmat haluaisimme lapsia nuorina.

Olen ajatellu kapselistani luopumista, mutta tämä on juuri laitettu, joten joudun odottamaan ainakin tammikuuhun, kun tätä pitää pitää puoli vuotta. En aio pistää vastaan lääkäreille.

Vauvakuumeen kanssa eläminen ei ole mitenkään helppoa. Sain tämän nk. 'tartunnan' hyvältä ystävältäni, joka sattumoisin on nyt raskaana. Toki olen onnellinen hänen puolestaan, mutta samalla tunnen syyllisyyttä tuovan kateuden sydämessäni. Haluan itse niin kovin omaa nyyttiä, etten välillä kestä katsoa toisen onnea lapsesta. Tiedän, ettei hänenkään raskausaikansa ole ollut mitenkään helppoa, mutta näen vain hänen alati kasvan vatsansa ja ihmeen, joka kehittyy sen sisällä. Joskus tekisi ihan mieli itkeä kateudesta.

Toki minulle on monet kerrottu vastuusta, jonka lapsi tuo, mutta tiedän olevani valmis, mutta eihän kukaan 16-vuotiasta uskoisi, eihän? Minä jopa haluan ottaa vastuun lapsestani, mikä voi monelle ikäiselle olla aivan absurdi asia. Itse koen, että sisälläni asuu oikea kanaemo, joka herää henkiin aina, kun näen pienen vauvan. Paikasta ja ajasta riippumatta. Tekisi mieli otta ainakin yksi mukaan ja hoivata, kuin omaa lasta. Toisaalta en varmaan kykenisi rakastamaan adoptoitua lasta niinkuin omaa.

Monet parisuhteessa elävät sanovat usein kumppanin olevan viimeinen asia, mitä he ajattelevat, kun menevät nukkumaan. Minä taas koen sen olevan melkein aina lapsi. Oma lapsi. En uskalla kertoa tuntemuksistani aikuisille, joihin muuten voin luottaa. He vain paasaisivat lisää iästäni ja vastuusta. Tuntuu jotenkin hassulta, että voin puhua itselleni kaikkein tärkeimmästä asiasta vain kihlatulleni ja ystävilleni...